Peltokanankaali
Alimmissa lehdissä 2–5 liuskaparia ja kiilamainen päätöliuska.
Tavattiin Suomessa vasta 1840-luvulla ja alkoi toden teolla levitä saman vuosisadan lopussa. Peltokanankaalin voittokulku alkoi, kun karjataloudessa siirryttiin luonnonlaitumista heinän peltoviljelyyn ja kylvösiementä alettiin tuoda ulkomailta. Kanankaali tuottaa runsaasti siemeniä – jopa 10.000 yksilöä kohti – jotka kooltaan ja painoltaan vastaavat heinän- tai apilansiementä ja leviävät hyvin näiden seassa.
Peltokanankaalin talvehtivia lehtiruusukkeita on syöty entisaikaan pitkien talvikuukausien aikana keripukin torjumiseksi.
Perinteisesti talvivihanneksena syödyn kanankaalin suku sai tieteellisen nimensä talvella vietetyn Barbara-pyhimyksen päivän mukaan. Pyhä Barbara oli tykistön, kaivosmiesten ja kivenhakkaajien suojelupyhimys. Hänen suojattinsa olivat toimissaan alttiita saamaan haavoja, joiden lääkitsemiseen nimikkokasvin lehdet onneksi soveltuivat.
Peltokanankaali muistuttaa monia suurenpuoleisia, yksivuotisia ja keltakukkaisia heimonsa lajeja, vaikkapa rikkasinappia, peltokaalia ja peltoretikkaa. Peltokanankaali on kuitenkin yleensä monivuotinen ja edellä mainittuja selvästi tanakampi. Se kukkii jo toukokuun loppupuolella, jolloin monet samojen kasvupaikkojen yksivuotiset lajit ovat vasta pelkkiä taimia. Peltokanankaalin voi erottaa lähisukulaisestaan rantakanankaalista (B. stricta) ennen kaikkea jälkimmäisen varrenmyötäisten litujen ja vain hieman verhiötä pidemmän teriön avulla.
Comentarios
Agregar un comentario